Siinäpä sitä sitten taas oli suomenmestaruuskisaa kerrakseen. Kelithän olivat sellaiset että äkkiseltään ei olis voinu arvata että Vantaalla hiihdetään, mutta kuinka ollakaan olosuhteethan oli ihmeen hyvät. No hiihtäjän kunto ei sitten ollut oikein odotetunlainen, tai aikalailla kaksijakoiset tunnelmat jäi tosta viikonlopusta.
Ensinnäkin sprintti kulki meikäläisen viimeaikojen mittapuulla mitattuna ihmeen hyvin ja sijaluku 37. vajaa pari sekuntia jatkopaikasta. Kun lopulta jatkokierrokset oli noin lähellä niin se jäi harmittamaan, aina miettii että oisko jossain mutkassa voinu hieman parantaa, mutta äkkiseltään ei sellaista horjahdusta keksi että sillä sais kaksi sekuntia selitettyä. Kumminkin lihakset suksi ja tekniikka oli silloin kunnossa.
No lauantai sitten olikin meikäläisen elämässä lähimuistiin pitkästyttävin päivä, tuli katseltua telkkaria hotellilla ainakin ihan tarpeeks, vittulainen mieluummin oisin hiihtäny viestiä.
Ja sitten se p******en pursuit! Kaiken piti olla kunnossa ja olikin Vantaalle mennessä, mutta jotain ihmettä pääsi tapahtumaan ja kisassa tuli täydellinen romahdus. Jo heti ensi kilometreistä saakka tunsi että nyt ei tule onnistumaan, mutta kun sitä on niin itsepäinen ja sitkee niin sitä ei keskeyttämään käy ellei tosiaan ole pää kainalossa. No koko matkan siinä sitten horjuin ja yökkäilin ja päässä kohisi, sattui jalkoihin ja selkään, kaikki oli pielessä. No sain kuin sainkin sen verran pidettyä vauhtia etten joutunut ulos liputetuksi, ja viimeisellä ja toiseks viimeisellä kierroksella sain vielä puolen kymmentä kaveria kuitatuksi. Loppua kohden näytti jopa hieman siltä että muutamat jampat edellä olivat enemmän niitissä kuin minä, vain maaliviiva pelasti Tossavaisen Jarkon, jos matkaa olis ollu kilsakin enemmän olisin hänet kiinni saanu, no laiha lohtuhan se on. Katsotaan mitä tulevaisuudessa tapahtuu..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä enemmän tänne kommentteja laittaa,
sitä enemmän mullekin bloggaus maittaa!